Onko trauma sana popularisoitunut vai punainen vaate?

Trauman määrittelyä

Trauma sanaa käytetään monessa merkityksessä. Sillä voidaan viitata kevyesti johokin itselle sattuneeseen ikävään asiaan, sillä voidaan viitata myös fyysiseen vammaan tai sillä viitataan psyykkiseen tai emotionaaliseen traumaan. Trauma sana herättää myös edelleen välttelyä ja kauhistelua. Trauman määrittelyssa eroaa se tarkoitetaanko sillä tapahtumaa vai tapahtuman aiheuttamaa vaurioita ihmisessä. Myös käsitteet kriisi ja trauma usein sekoittuvat (Leikola, 2014, s. 47). Psyykkisissä traumoissa on Leikolan (2014) mukaan ratkaisevaa nimenomaan traumakokemuksen aiheuttama psykopatologia, yksilössä (organismissa) ilmenevä vaurio. Eli vain silloin, jos tietynlaiset kokemukset johtavat erityiseen (psykobiologiseen) vaurioon, on kysymyksessä psyykkinen trauma tai emotionaalinen trauma (Leikola, 2014; Van der Hart ym., 2009). Wielandin (2018) mukaan trauma syntyy ylivoimaisen avuttomuuden kokemuksen tuloksena (Wieland, 2018, s. 36). Pierre Janetiin viitaten, Van der Kolk (2017, s. 69) toteaa, että merkityksellistä pitkäkestoisten haavojen syntymisessä on se, kykeneekö ihminen järkyttävässä tapahtumassa tekemään jotakin itseään suojellakseen. Leikolan (2014) mukaan trauman määrittely kapenee, kun siihen ei lasketa traumatapahtumia, joista on selvitty, ja laajenee kun siihen lasketaan usein tunnistamattomaksi jäävät varhaiset emotionaaliset traumat kuten laiminlyönti ja hoivasuhteissa vaille jääminen (Leikola 2014, s. 45–51).

Mitä taas traumatisoituminen tarkoittaa?

Traumatisoitumisen prosesseja yhdistää se, että niissä on erityisen voimakkaita sietämättömiä tunnetiloja (Pierre, 1907; Van der Hart & Van der Kolk, 1989). Tutkijat korostavat, että traumatisoitumisen suhteen keskeistä on, saako ihminen, erityisesti lapsena, tukea ylivoimaisessa tilanteessa tai sen jälkeen (Fisher, 2017; Howell, 2011; Leikola, 2014, s. 48; Van der Hart ym., 2009; Wieland, 2018). Traumatisoitumista ei siis välttämättä aina tapahdu. Jos lapsi saa tarvitsemaansa tukea, esimerkiksi auto-onnettomuudesta selviytymisestä tulee osa lapsen tarinaa ja siten osa yhtä yksittäistä minäkäsitystä (Wieland, 2018, s. 24–26). Ei siis ole kausaalista yhteyttä kaikkien erityisen kuormittavien kokemusten ja psykopatologisten häiriöiden välillä (Leikola, 2014). Traumakokemuksen laatu, vakavuus, kesto, toistuminen, ikä, kognitiivinen ja sosiaalinen kehitystaso, yksilölliset erot biologisten stressijärjestelmien haavoittuvuudessa, ympäristön suojaavat tekijät sekä aikasemmat traumat vaikuttavat siihen muodostuuko traumaperäisestä stressistä pitkäaikainen häiriö ja onko sillä pysyviä neurobiologisia seurauksia (Haapasalo, 2007; Van der Kolk, 2017; Wieland, 2016). Tärkeimpänä tekijänä, joka erottaa kompleksisen lapsuuden trauman muista lapsuuden traumoista pidetään kiintymyssuhteen häiriintymistä ensisijaiseen hoitajaan (D’Andrea, Ford, Stolbach, Spinazzola & van der Kolk, 2012; SuokasCunliffe & Van der Hart, 2006). Trauman ja traumatisoitumisen määrittelyssä on siis eroavaisuuksia, ja asiantuntijat käyvät kiistaa myös diagnostisista luokista. Haapasalo (2007) toteaa, että ellei psykiatrista diagnostiikkaa olisi, voitaisiin vain puhua yleisesti traumakokemusta seuraavista oireista tarvitsematta ryhmitellä niitä erillisiin luokkiin.

Sekä kansainväliset että suomalaiset trauma-asiantuntijat toteavat, että lapsuuden traumojen vaikutusten ymmärtämisessä on edelleen suuria puutteita niin terveydenhuollossa kuin psykiatriankin kentällä, vaikka traumojen vaikutuksia on tutkittu kasvavassa määrin viimeisen 30 vuoden ajan pohjautuen yli sata vuotta sitten Pierre Janetin (1907/1965) uraauurtaviin tutkimuksiin (Van der Hart, Nijenhuis, Steele, 2009; Huttunen 2009; Van der Kolk 2017; Ogden & Fisher 2016; Leikola 2014). Ranskalainen filosofi, psykiatri ja psykologi Pierre Janet (1907) oli ensimmäisiä tutkijoita, joka yhdisti traumaattiset kokemukset psykopatologiaan. Hän oli myös ensimmäinen, joka tutki systemaattisesti dissosiaatiota, eli persoonallisuuden tai tietoisuuden jakautumista, psykologisena prosessina, jonka avulla yksilö reagoi ylivoimaiseen kokemukseen (Van der Hart & Van der Kolk, 1989).

Eli, jos pohditaan onko sana ’Trauma’ popularisoitunut tai vältelty käsite, sanoisin että molempia. Emme kansakuntana tällä hetkellä tule oikein toimeen sanan ‘trauma’ kanssa, osa käyttää sitä hepposesti viittaamaan jotain raskasta, mutta silti siedettävää tapahtumaa, kun taas aidosti traumatisoituneita ei aina kohdata eikä ymmärretä tilanteen vaatimalla tavalla.

Anu Miettinen